10.8.2017 heräsimme aamukuudelta aiemman päätöksen mukaan. Tosin olin herännyt jo aikaisemmin koiranunestani naapuriveneen tyrannikapteenin pojan kiekaisuun. Minne lienevät lähteneet jo viiden jälkeen. Naapurivene oli ilmeisen uusi ja sen kippari käyttäytyi niin komentelevasti perhettään kohtaan, että jos yrittäisin samaa tyyliä, perheeni poistuisi Ofeliasta tunnin sisällä ja pian sen kylkeen iskeytyisi jostain mustasta pörssistä hankittu torpedo. Naapuriveneen lähdön vuoksi sain kuitenkin Ofeliasta ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen sivukuvan, mistä käy ilmi sen ajan hengen mukainen muoto – yksi veneen valintaan johtaneista syistä.
Toiset ovat jo liikkeellä, me vasta lähdössä. Laivaliikenne kapealla väylällä on varsin vilkasta.
Irtauduimme laiturista klo 9.10 ja suunnistimme vilkkaalle laivaväylälle. Paula ja Saga jäivät kannelle valmistautumaan purjeiden nostoon ja minä nostin moottorin kierroksia päästyämme laiturialueelta. Moottori alkoi yskähdellä ja sammui! Kaasukahvan nopea palauttaminen tyhjäkäynnille eikä sen kääntäminen aivan ääriasentoon auttanut. Yritin käynnistää moottoria uudestaan, mutta se ei käynnistynyt. Syntyi uhkaava hiljaisuus. Mikä neuvoksi?
Olimme lähteneet ensimmäiselle kunnon purjehdukselle päivälleen 689 vuotta Vasa-laivan uppomisesta! Vasa purjehti samalla väylällä vajaan meripenikulman ennen ongelmia, me emme tarvinneet kuin kaapelinmitan…
Vedimme ulos genoan saadaksemme veneen taas ohjattavaan tilaan ja pidimme lyhyen keskustelutuokion Paulan kanssa. Furusundin venesatama olisi edelleen aivan lähellä, mutta sitä olisi epämiellyttävä lähestyä pelkillä purjeilla, etenkin, kun se olisi vasta kolmas laituriin ajo tällä veneellä. Furusundissa ei ollut mitään alan palveluja, joskin satamakaupunki Kapellskär ei ollut kaukana. Furusundiin jääminen muuttaisi myös koko purjehdussuunnitelmaa, sillä Paulalla oli aikaa vain rajallisesti.
Istuimme kuitenkin purjeveneessä ja päiväksi oli luvattu 9-11 m/s lounaistuulta. Ei ollut alunperinkään tarkoitusta tai syytä ajaa moottorilla Maarianhaminaan. Niinpä päädyimme nopeasti mañana-tyyppiseen ongelmanratkaisuun. Käänsimme keulan kohti Maarianhaminaa ja nostimme isopurjeen päästyämme salmen kapeimmasta kohdasta ja läheisen lossin reitiltä. Moottoriongelma ratkaistaisiin vasta Ahvenanmaalla, purjehdus hoidettaisiin alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Päivä oli kaunis, mutta pipo ei ollut kuitenkaan liiottelua.
Laivaväylällä joutui olemaan aika tarkkana, sillä se on kapea, mutta toisaalta väylä on niin syvä, että purjeveneelläkin pystyi tarvittaessa monin paikoin kiertämään merimerkkejä väärältä puolen. Avomerellä kuljimme laivareitin eteläpuolella. Saimme pitkäksi aikaa matkaseuraa partiolaisten Tokka-Lotta -veneestä. Partiolaiset olivat nostaneet rehvakkaasti valkoisen spinaakkerin ja isohko vene kallisteli välillä voimakkaasti. Sitten spinaakkeri karkasikin käsistä. Ensin luulimme sen revenneen, mutta ilmeisesti joku köysi oli vain irronnut, sillä aikansa lepatettuaan purje pullistui uudestaan. Liekö veneessä myöhemmin jalussolmuharjoittelua? Partiolaiset eivät menneet Maarianhaminaan, vaan suuntasivat Rödhamniiin päin.
Vene kulki leppoisasti eikä ohjaaminen ollut vaikeaa. Tuulta oli ennusteen mukaisesti noin 10 m/s, puuskissa 12 m/s, merkitsevä aallonkorkeus noin 1,5 m, jolloin suurimmat aallot olivat noin 2,5-metrisiä. Veneen yksi valintakriteeri, tunnustettu merikelpoisuus alkoi käydä ilmi. Koska tuuli ja aallot tulivat melko suoraan takaa, oli mukavampi ajaa pienessä sivumyötäisessä ja jiippailla välillä. Kaikkiaan jiipattiin puolen tusinan kertaa. Saga mittaili huippunopeuksien olleen noin 9 solmua aallon työntämänä.
Jossain vaiheessa kävi Paula tekemässä ravitsevan tonnikalasalaatin ja välipaloina haukkailtiin marsipaania. Vaikka moottorin sammuminen kaihersi kipparin takaraivossa, purjehduspäivä oli nautinnollinen ja Sagakin, jolle avomeri veneessä oli uusi kokemus, tuntui pitävän kyydistä. Sitä paitsi ulkomerellä sai hyvin aurinkoa, vaikkei bikinikeli ollutkaan.
Marhällan Maarianhaminaan johtavan väylän suulla.
Täydellinen avomeri ei kestänyt pitkään. Melko pian alkoivat Nyhamnin tuulimyllyt näkyä horisontissa. Marhällanin tuntumassa päätin kokeilla lähtisikö moottori sittenkin käyntiin. Jos ei, meidän olisi valmistauduttava ajamaan purjeilla laituriin tai ikävässä tapauksessa laskettava ankkuri jonnekin, mikä vaikeuttaisi liikkumista. Iloksemme kone hyrähtikin käyntiin ongelmitta. Aamusta hieman säikähtäneinä emme uskaltaneet nostaa kierroksia lainkaan, sillä edes tyhjäkäynnillä käyvällä moottorilla laituriin ajo sujuisi helposti. Niinpä matelimme tyhjäkäynnillä loppumatkan melko tyynessä säässä ja kiinnityimme Länsisataman laituriin klo 18.45.
Äiti täällä…
Kun veneasiat olivat kunnossa, kävimme syömässä illallisen pursiseuran ravintolassa ja odotimme Ainon ilmestymistä veneeseen, mistä hän oli nähnyt vain valokuvia. Iltayhdeksältä Aino saapuikin lentokentältä ja avasimme hyvän samppanjapullon monen mukavan asian kunniaksi. Paula valittiin yksimielisesti Ofelian kummiksi. Olihan Paula osallistunut veneen valintaprosessiin monin tavoin ja nyt vielä auttanut sen purjehtimisessa Suomen aluevesille.
Ofelia II ja muita juttuja 