(14. 8. 2017) Sade oli kaikonnut yön aikana. Aamu-uinnille ei tehnyt mieli, mutta jonkinlaisen simulaation sai, kun suoritti aamutoimensa kylmällä vedellä ulkona olevan lavuaarin ääressä. Peili taisi olla kuitenkin. Muuten ulkopesutila oli askeettinen, paitsi näkymiensä ja ilman raikkauden suhteen.
Pääsimme liikkeelle klo 10.23. Ei, me emme ole aamuvirkkuja… Nostettiin purjeet päästyämme Sottungasta laivareitille ja laajemmille vesille. Lounatuuli puhalsi noin 10 m/s, meidän suuntamme kaakkoon, joten parempaa keliä oli vaikea edes kuvitella.
On nautinto purjehtia tasaisessa sivutuulessa auringon paistaessa, käytännössä tyhjän laivaväylän reunoja koluten. Voisi toki olla hivenen lämpimämpää, mutta näilläkin parameterillä elämä hymyilee! Reivaus ei käynyt millään lailla mielessä.
Kansihenkilökunta tajusi, että se kuuluu kannelle! Mikäpä siinä, torkkua saisi nyt vaikka tuntitolkulla auringon tummentaessa kasvoja…
Aino pääsi maistamaan ihan oikeaa purjehdusta. Purjehdus on kuin perinteistä tikanheittoa: helppo aloittaa, mutta taitojaan voi kehittää lopun ikäänsä. Hyvinhän tuo sujui jo nytkin.
Saavuimme Jurmon satamaan klo 16.20. Päivän keskinopeus oli 6.8 solmua, mitä voi minusta pitää kohtuullisen hyvänä, etenkin kun se saavutettiin ilman kikkailua ja edelleen ikäänkuin vieraalla veneellä. 10 m/s sivutuulta ei myöskään antanut aihetta reivaamiseen, vaan meno oli nautinnollista loppuun asti. Se oli mukava havainto.
Ofelian lokikirjassa lukee: ” Syötiin perunoita, paikallista savukalaa ja makkaraa veneessä. Lyhyt kävely rannalle auringonlaskua ihaillen.”
Jurmoon haluan uudestaan, ajan kanssa, jotta ehtii edes hieman tutkia saarta. Olen aina halunnut sen tehdä.
Ofelia II ja muita juttuja 